En oikeastaan ymmärrä mikä idea on vain jatkaa. Onko tässä koskaan mitään ideaa ollutkaan? Minä en tunne. Eikö ihmisen kuitenkin pitäisi elää tunteesta. Tai jos niitä ei ole, pitäisi olla jotakin… En minä tiedä!
Onhan se hienoa, että asunto valmistuu ja kaikkea silleen joo. Kaikki niin ihanan hyvin, niin mahtavan upean hyvin. Tahdonko turvaa vai turvattomuutta, sen tahtoisin tietää. Turvaa minä haen, mutta tulisiko se juuri siitä turvattomuudesta?
Psykiatrin kanssa tänään juteltiin B-lausunnon yhteydessä kuntouttamisestani, että olisi jonkinlainen työkokeilu jossain laitoksessa kaksi viikkoa, en ymmärtänyt yhtään. Minua rupesi pelottamaan niin paljon, että itkin. Siis en minä pelkää töitä, haluaisin osata, mutta ihmiset… Tai ei ihmiset. Vaan se että minä olen olemassa. Minun päähän ei yksinkertaisesti mahdu enää mitään, tai siis mahtuisihan sinne vaikka kuinka paljon, mutta miten rakentaa uutta kun vanhatkin asiat ovat väärässä järjestyksessä. Aivothan ovat verkosto, minulla se on muodostunut niin väärin.
Minä haluaisin kuolla. Haluan kuolla niin paljon, että tahdon elää. Alan olla niin lopussa taasen. Muistelen vanhoja aikoja, sinänsä olenhan kehittynyt ynnä muuta hienoa, mutta meninhän minä sieltä alas ja nyt olen noussut sieltä. Minun täytyisi olla vahvempi, ehkä olenkin, mutta kuitenkin heikompi. No, onhan heikkous vahvuutta.
Missä minun tunteeni ovat? En tunne mitään muuta kuin vihaa. Öisin yhtäkkiä herään ja alan vihata jotakuta ihmistä, en tajua edes miksi. Enkä saa tuntiin unta vain siksi, että vihaan niin paljon. Ihan kuin kaikki olisivat salaliitossa minua vastaan! Mistäs minä sen voin tietää. Mutta toisaalta, tuskin sen arvoinen olisin, että kaikki oikein suunnittelisivat asioita minua vastaan.
Järjen kannalta parisuhteeni on täydellinen, mutten koskaan pysty olemaan oma itseni. Tai no ehkä joskus. Mutta enhän minä pysty sitä olemaan kenenkään muunkaan kanssa, joten mitä helvetin väliä? Hän on ihana ihminen, aivan liian ihana minulle. Mutta kuitenkin päässäni mietin, miksi on minun kanssa, kuitenkin on jotakin pahaa senkin takana. Ei se minua rakasta, se haluaa tappaa sinut, vähitellen, huomaamatta.
Jotenkin jännä asia sinänsä, että olo on periaatteessa parantunut Deprakinen noston jälkeen mutta toisaalta taas huonontunut. En tunne enää mitään hyvää. Ennen sitä sentään päivisin oli sellaisia hienoja hetkiä, jolloin tuntui siltä kuin olisin jopa leijunut.
Minä haluan vain kuolla.
